Elämää kuin viimeistä päivää

Sallan lomaterveiset helteisestä Sydneystä! Tää loma on vaan erilainen; ei postikorttien lähettelyä ja hotellihuoneen tyhjäämistä lomahotellista poistuttaessa, ei perinteisiä hilpeitä "heihei Kreikka!"-vilkutuksia koneen noustessa ilmaan. Viimeiset kolme viikkoa Australiassa on nautittu sata lasissa. 

Mun lomaviikot starttasi juhlinnat Coogee Bay Hotel Crewn kanssa synttäribileiden merkeissä vanhalla kunnon Kings Crossilla. Oli aika surkuhupaisaa, miten meistä muodostui niin hyviä kavereita heti kun lopetin työt. Crossin humusta päädyttiin kuitenkin tutuille kulmille Scubariin, reppureissaajien tanssilattialle. Koko ilta oli yhtä deja vua mulle; muistin miten mulla oli koti-ikävä enkä tykännyt Sydneystä juurikaan tänne saapuessani ja muistin ajat kiinalaiskorttelissa Sussexilla.

Miss Sports, Miss Garden, Miss Manager & Miss Beach

Koko eka viikko oli pelkkää juhlaa; Miken työpaikan pikkujoulut, kamumme Jacobin 30 v. picnicsynttärit Bondilla ja minun yllätysjoulukekkerit! Pahaa aavistamattomana menin Rinin ja Andren luokse "lounaalle" ja vielä nurisin siinä matkalla että on niin kuuma et oltais voitu mielummin mennä vaikka rannalle. Oven avattuani olikin selvää, ettei rannalta olisi löytynyt mitään tämän veroista; koko asunto oli koristeltu jouluiseksi, jengi oli pukeutunut tontuiksi ja poroiksi ja pöytä notkui ruokaa. Kaiken lisäksi saatiin lahjoja! Olin kuin pikkulapsi karkkikaupassa ja ekaa kertaa joulutti. Aussien jouluruoka riippuu tietysti paljon siitä, mistä perheellä on juuret, mutta pääosin se koostuu kinkusta, katkaravuista, hedelmistä ja salaateista sekä ällömakeasta jouluvanukkaasta (rusinat ja muut kuivatut hedelmät sidottu yhteen hunajalla tai siirapilla tai jollain jopa mulle liian makealla).

Rin & Mike

Merry Xmas!

Toka viikko lähti ryminällä käyntiin Jack Johnsonin keikalla. Letkeä akustinen keikka pidettiin Oopperatalon pihalla ja yleisöä oli vauvasta vaariin. Vaikka lavashow oli minimaalista, vakuutti konsertti kuitenkin yksinkertaisuudellaan ja hawailaisella hippityylillään.
Toista oli Musen konsertti samalla viikolla. Siinä ei ollut mitään yksinkertaista eikä minimaalista ja Aussien suurin 21 000 ihmistä vetävä Allphones -areena ei jättänyt kylmäksi. Keikka oli ihan HUIKEA musiikillisesti! Niin, sanomattakin selvää että neiti 157cm ei seisomapaikalta ihan hirveesti nähnyt lavaa mutta ihaili valoshowta ja pogoili kun hullu muussaten Peten varpaat. 

Jack Johnson

Kihlajaiset. Oh my god. Juhlat pidettiin Dren vanhempien luona upean 3 -kerroksisen talon pihalla. Meidän kaveriporukka oli vastuussa alkomaholeista ja tulevan sulhon libanonilaistausta varmisti ruoan runsauden. Ihana juhla, paljon tuttuja ja paljon enemmän tuntemattomia. Jossain vaiheessa leikin Dj tä, toisessa vaiheessa aukaisin hanat ja pillitin että pitää pian lähteä kotiin. 

Kuka sanoi ettei Mike näyttäisi hyvältä hiuksilla?! 

kihlajaiskakut rugbykannatuksen mukaan

Rin <3

Crew 3 am

Suoraan kihlajaishumusta toivuttuamme lähdettiin ajamaan Miken kanssa rannikkoa alaspäin Gerringongiin. Muutama yö rentouduttiin pienessä rantakaupungissa vieraillen Minnamurran sademetsässä sekä 7 Mile Beachilla. Aivan mahtava iso ranta, jossa pääsi halutessaan täysin eristyksiin. 

Minnamurra

Carrington Falls

klonkku

Gerringon

muru

riemuidioootti

Aivan mahtavan lopetuksen tälle vuodelle loi jäähyväisbileet missäpä muuallakaan kuin Bungalow8 ssä. Yllätin itseni enkä vääntänyt edes krokotiilin kyyneleitä illan aikana! Lähdön hetkellä kentällä en ollut kylläkään enää niin urhea vaan vollotin kuin pikkukersa konsanaan. 

 

Mulle tämä ei varmasti ole viimeinen kerta tällä mantereella mutta se on mun uskomattoman seikkailuvuoden loppu. Ei voi käsittää miten nopeasti vuosi on mennyt. Joka tapauksessa päätös lähteä reissuun oli oikea enkä kadu hetkeäkään. 

Coogeen rantaraittia

Soundtrack: Maclemore & Ryan Lewis - Trift Shop 

Tästä ei tingitä. Tää kun on mun vuoden biisi! 

Manly: 7 miles from Sydney, 1000 miles from care

9 päivää jäljellä ensimmäistä vuotta Ausseissa! Seuraavaksi viimeisten viikkojen mietteitä Millan näkökulmasta.

Minä en malttanut jättää töitä ihan viellä, joten Manly Marlinsien harkoissa vielä porskutetaan! Pitkän työrupeaman jälkeen päädyin kuitenkin jänistämään ravintolahommista juuri ennen koululomien alkamista, jolloin tulisi olemaan hirmukiireistä. Heipat sanottiin siis kahdelle ravintoladuunille ja ilolla ripustin essut viimeistä kertaa staff-roomin naulakkoon. Viimeiset kaksi viikkoa halusin vain nauttia Manlysta ja elämästä. Valitettavasti oli myös aika tehdä ne suuret päätökset ja kaikki valmistelut tulevaisuuteni kannalle.

Joulukuun alussa minun täytyi sanoa hyvästit parhaille ystävilleni, jotka lähtivät joko kotimaahansa jouluksi, Thaimaaseen lomailemaan tai farmitöihin. Oli aika järkytys huomata, että kolme läheisintä ei ollutkaan enää puolen kilometrin päässä ja poikaystävänkin ystävällisesti kehoittamana minun täytyi alkaa saada lisää ystäviä. Yhtä aikaa menetin kaikki ne joille soitetaan itku-kriisipuhelut, joiden kanssa käydään läpi päivän joka ikinen tapahtuma ja joita tuntuu ettei ole nähnyt pitkään aikaan vaikka välissä olisi vain muutama päivä. Näin läheisiä ystäviä en edes yritä luoda uudestaan, koska nämä mimmit ovat täällä myös ensi vuonna! 

Uusien tyttökavereiden saaminen onnistui kuitenkin enemmän kuin hyvin, kun kimppakämpästä poistuneet kaverit korvautuivat kolmella huippusosiaalisella amerikkalaistytöllä ja yhdellä jalkkispelaaja sportti-ruotsalaisella. Koska tytöt olivat vain lomamatkalla, sai heistä kavereita nopeasti sup-treeneihin ja puistoissa piknikkeilyyn. Viimeisiksi viikoiksi suunniteltiin yllätyssynttärijuhlia, surffitreffejä ja vaan elämästä nauttimista. Kavereiksi tytöt sopivat hyvin, mutta hyviksi kämppäkavereiksi he eivät osoittautuneet. Jatkuva juhlinta ärsytti meitä työssäkäyviä ja aamupalalle keittiöön mennessä piti aina jännityksellä odottaa että kuka siellä nukkuu sohvalla tai syö minun ruokia. Kun viikko hurahti niin ettei kukaan tytöistä ostanut vessapaperia tai koskenut imuriin, minä pakkasin kamat ja muutin Fn ja poikien luokse.

Sateet vaivasivat Manlya muutaman viikon, jonka aikana Bali- rusketuksen viimeisetkin rippeet katosivat, kaveriporukkamme ehti käydä läpi koko Paranormal Activity- leffasarjan ja kokeilla jokaista raflaa Manlyssa. Lisäksi kun Sallaa piinasi poskiontelotulehdus, minä toivotin tervetulleeksi vanhan tutun munuaistulehduksen. Immuunitason lasku aiheutti myös erään viruksen aktivoitumisen ja flunssa-aalloille altistumisen, minkä seurauksena muutama viikko meni täysin puoliteholla arkea pyörittäessä. 

Joulu lähestyy ja se ei tänä vuonna ole minulle pelkästään iloinen asia, päällimmäisenä järkyttävän paniikin lähde. Kello tikittää ja jokainen laskeva aurinko on yksi päivä vähemmän aikaa Australiassa. Parhaan neuvon päättämättömyyteeni sain työmme vakiasiakkaalta, joka kehotti minua menemään ensin kotiin ja tekemään päätökseni tulevaisuuteni suhteen vasta sitten kaukana kaikesta tästä. Koska ainoa mitä minun täytyy ajatella on minun tulevaisuuteni. Mikä on minun tulevaisuuteni kannalta hyvä ratkaisu? Mutta tähän päätökseen vaikuttavat kaikki "pikkuasiat", ystävät, koulu, työ, koti ja Federico. Sydämessä päätös on jo tehty, nyt kyse on vain kaiken valmistelujen aloittamisesta.

Suomen itsenäisyyspäivänä tuli mietittyä rakasta kotimaata entistä enemmän. Melkein jokaisessa keskustelussa tunnen johonkin väliin lauseen joka alkaa sanoilla "In Finland we....". Koska tämä jurojen ja rehellisten ihmisten täyttämä syrjäinen pohjolan maa on minun silmissäni kaikessa parempi. Meillä on Suomessa mielettömän hyvät terveys- ja sosuaalijärjestelmät, ja ilmainen korkeakoulutus loksauttaa vieläkin kavereiden leuat lattiaan. Olen ylpeä siitä, kun saan kertoa olevani suomalainen ja puolustaessani kotimaatani kertoen kaikille jotka välittävät kuunnella, että kyllä meillä paistaa aurinko, kesällä on ihanan lämmin ja talvella aina lunta, on meillä kaupunkeja mutta ne ei ole täyteen ahdettu, eikä me enää olla itsemurhatilastojen ykkönen. Arvostan suuresti sitä etuoikeutta että olen suomalainen ja sitä kautta olen saanut elämälleni näin hyvän lähtöalustan.

Manly on kuitenkin minulle koti. Sen tunsin jo tänne ensimmäisen kerran tultuani vanhempieni kanssa heidän lomallaan ja se tunne on vain kasvanut siitä alkaen. Suomi ja etenkin Kuusamo on aina ykkönen sydämessä, mutta 23 vuoden aikana tämä mimmi on ehtinyt asua aika monessa paikassa eikä mikään näistä muista ole ollut kuin Manly. Manly-piirin kanssa puidaan sitä kuinka stressaavaa on käydä edes käväisenässä Sydneyssä, ja kuinka tämä pieni lähiö vain tuntuu niin omalta. Upea ranta, ihana surffikulttuuri ja asenne ja yhtäkkiä kaikki on okei. Täällä on helppoa olla onnellinen.

Soundtrack: Juha Tapio - Mitä silmät ei nää

I´ll be home for Christmas

I´m dreaming tonight of a place I love / even more than I usually do / and altough I know it`s a long road back / I promise you / I´ll be home for Christmas

Joulu lähestyy ja Sydney on tulvillaan joulukoristeita ja tekolumihiutaleita. Minulle tämä joulu tarkoittaa kotiinpaluuta ja uskomattoman vuoden päättymistä. Joulufiilis on kymmenien tuhansien kilometrien päässä eikä siihen auta edes Michael Bublen joululevy. Hyvin iloisesta tunnelmasta mennään vauhdilla synkkyyteen eikä siihen tarvita muuta kun joulukuusi (joita on noin 4  joka korttelissa) tai nouseva lentokone. Tässä kuulumisia marraskuun viimeisemmältä puoliskolta.

Marraskuun puolessa välissä minä sain taas tytöt kylään! Jaettiin kokemuksia, syötiin luvattoman paljon herkkuja ja biletettiin. Kun oltiin pumpattu itsemme täyteen Marwellous Creations Jelly Popping - suklaata, tekaistiin näppärinä tyttöinä itsellemme noin tusina mojitoja. Mike vaan pyöritteli päätään ja yritti pysytellä poissa tieltä, vaikka loppupeleissä oli kämppiksetkin vedetty mukaan syvällisistä asioista puhumiseen kynttilän äärellä. Eihän tuosta yhdistelmästä voi seurata muuta kuin kikatusta ja draamaa ja ilta olikin itkua ja naurua vuorotellen. Pientä chick flickiä oli havaittavissa taksimatkalla klubilta kotiin kun taksikuskikin totesi "Jesus! Girls!" ....hups.

Vaihteen vuoksi ystäväni poskiontelotulehdus teki comebackin ja toi mukanaan kahden viikon antibiootit. Töistä liikeni mukavasti vapaata sairastamiseen mutta palasin silti liian aikaisin yövuorojen pariin ja kroppa sanoi tiukan vastalauseen työnteolle. Kerroin lopettavani työt 1. joulukuuta ja esimiesten sinnikkään mutta turhan maanittelun jälkeen päätäni ei käännetty ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi viimeiseen viikkoon 60 tunnin rupeamalla. Tämä teksti on osaksi kirjoitettu viikon puolessa välissä; 4. yö ja 8 päivä putkeen siis menossa, kello näyttää 3:30 ja olo on kuin zombiella. Baarissa on porukka sammaltavia ausseja ja henkilökunta vaan odottaa syytä heittää heidät ulos ja mennä nukkumaan. Liika on liikaa ja väskä Salla on melkein yhtä tulenarka kuin nälkäinen Salla ja tunteet on pinnassa.

Nyt työt on kuitenkin minun osalta ohi. Muutaman kerran piti muistuttaa itseä siitä, minkä vuoksi baarimikon töitä oikein teen. Sen takia, että minulla on varaa asua neljä kuukautta Sydneyn Coogeella. Se kuitenkin imaisi mukaansa ja opin todella paljon. Tapasin niin paljon upeita tyyppejä sekä henkilökunnan puolelta että asiakkaista. Vaikka kirosin esimiehet alimpaan helvettiin monta kertaa kun töihin piti jäädä kolmeksi extratunniksi, sain kuitenkin lopussa kiitosta työstäni. Minun baari voitti Fox TV:n paras Sports bar New South Wales - palkinnon!

viimeisen aamun tipit :)

Työpaikan pikkujouluja vietettiin heti lopetettuani eli lähdin kuokkimaan näihin mahtaviin pippaloihin The Island klubille. Juhlien teemana oli meri ja meitä olikin kolme bussilastillista seiloreita, merirosvoja ja sukeltajia. Baari oli valtava lautta, joka oli ankkuroitu niin, että näkymä aukesi suoraan Sydneyn tunnetuimmille maamerkeille. Aurinko porotti ja me nautimme ilmaisista juomista ja ruoista (lue: rohmuttiin minkä kerettiin). Kyllä muutaman kerran sain taas hieraista silmiäni, jotta tajusin juhlivani pikkujouluja Sydneyn auringon alla. Kuinka siistiä! Bileet kestivät koko päivän ja myöhemmin illalla mukaan sekoittuivat poika- ja tyttöystävät. Meidän pikkuporukka lähti humalaisia pomoja karkuun keskustaan ja välttyi näkemästä konttavia esimiehiä ja ruokasotaa käyviä kollegoja. 

The Islandista ei ollut ollenkaan hassumpi maisema

Juhlien hilpeydestä takaisin tosiaioihin. Mua kyllä välillä nyppii Autralialaisten asenne. Yleisin kommentti mitä kuulen kertoessani, että minulla on Australialainen poikaystävä on, että "jaahas, no sithän sä saat viisumin ja voit jäädä tänne!". Olen saanut paljon paskaa niskaan siitä, että kehtaan viedä yhden tämän maan asukeista mukanani Suomeen. Juttelu mun ja Miken tulevaisuuden suunnitelmista ei ole ollut ollenkaan kannustavaa, päinvastoin lannistavaa. Jopa meidän portsari tokaisi, että mulla tuskin on enää helmikuussa poikaystävää, turha odotella siellä pakkasessa. Joo on ihana maa joo mutta hei haloo, kuinka monella monella boardshortseja 10/12 kuukautta käyttävällä aussilla olisi oikeasti pokkaa tulla Pohjolaan?

Kolmen viimeisen viikon ohjelmassa on auringosta nauttimista, konsertteja, syntymäpäivä- ja kihlajaisjuhlia sekä miniloma 7 Mile Beachilla. On myös niitä ikävämpiä velvollisuuksia, kuten työtodistuksen kinuamista, pankkitilin ja puhelinliittymän lopettamista ja matkalaukun ostoa. Myös velvollisuudet Suomessa alkavat pikkuhiljaa tulla tajuntaan; mä tarvitsen työn fysioterapeuttina ja kämpän. Oon taitavasti saanut huijattua mun aivot siihen rationaaliseen ajattelumalliin, että mun rellestyvuosi on nyt ohi ja mä haluan mennä elmässä eteenpäin ja aloittaa uran. Se oli yksi mun vuoden tavoitteista ja oon tyytyväinen että niin lopulta tapahtui. Koti-ikävä alkaa painaa, joten on ihana palata pian lumiseen Suomeen viettämään Joulua <3

Soundtrack: Michael Buble - I´ll be home for Christmas

Lähtölaskenta alkaa vol. 2

Muistatteko joulukuussa 2012 kun aloitimme tämän blogin? Lähtölaskenta alkoi silloin vuoden 2013 reissulle. 300 päivää Australiassa -rajapyykki on jo ohitettu ja jäljellä on 6 viikkoa.


Vielä helmikuussa me laskettiin ylpeänä viikkoja, kuinka pitkään ollaan oltu Aussimaan kamaralla. Ei tiedetty yhtään mitä tuleman pitää tänä vuonna eikä liiemmin suunniteltukaan. Unelmia ja intoa oli kyllä senkin puolesta vaikka aina ei ole missään nimessä ollut täällä olo ruusuilla tanssimista ja turpaan on saatu monesti. Kun katsoo vuotta taaksepäin, me tehtiin lähestulkoon kaikki mistä haaveiltiin, ehkä enemmänkin. Meille oli varattu semmosia yllätyksiä ettei kukaan voinut aavistaa.

Salla

Jonkin sortin arki koitti ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana heti lokakuun alun synttäreiden jälkeen. Ansku jäi meille asustelemaan pariksi viikoksi Marikan lähdettyä seikkailemaan Uuteen Seelantiin. Suomalaisilla naisilla oli siis parin viikon ajan ylivoima asunnossa ;) Oli ihana huomata, ettei ystävyys näiden kahden pöhkön kanssa ollut muuttunut miksikään ja pääsinkin vähän purkamaan kaikkea vuoden aikaan koettua hyvien ystävien kanssa lenkkeillessä coastal walkilla. Tämän hauskuuden päätti kuitenkin Jimmyn paluu reissultaan, tyttöjen seikkailujen alkaminen itärannikolla ja meidän kaveriporukan getaway Port Stephensiin.

Ystävämme Rin oli vuokrannut 10 hengen poppoolle upean villan merenrannalta noin 200 kilometrin päässä Sydneyn kiireestä. Vietettiin neljä päivää arskaa ottaen, pelaten pingistä ja beer pongia tai vaan riippumatossa löhöten. Tämän porukan kanssa on mitä hauskinta viettää yhdessä aikaa, he ovat tunteneet toisensa jo vuosia mutta ottivat minut silti porukkaansa sataprosenttisesti. Tietysti tottumista minulta vaatii se, että kolmekymppiset ihmiset ovat vähän eri vaiheissa elämää; toiset menevät naimisiin ja ostavat kämppiä, minä reppureissaan toisella puolella maapalloa ja olen vähän hukassa siitä missä sitä haluaisi olla.

@ Daniel Hobson

Syksyn ainoan reissun jälkeen alkoikin sitten kunnon työputki; 4 yövuoroa viikossa, yksi päivävuoro ja toisena vapaapäivistä cocktail koulutus -tahti muodostui jo rutiiniksi. Täytyy sanoa, että vaikka yleensä töissä on hauskaa, alkoi 45 tuntiset työviikot pääosin ilta- ja yöaikaan tuntumaan raa'alta työltä. Asiaan saattoi myös vaikuttaa Coogee Bay Hotellia vastaan järjestetty boikotti erään veteraanikämmäyksen vuoksi, joka hiljensi jopa kuuluisan Melbourne Cupin juhlahumua. Tuona päivänä kuitenkin poksauteltiin skumppaa, pukeuduttiin mekkoihin ja sain Miss Carlton Draughtin kruunun kutreilleni vähän huvittuneena olutmissin maineesta. Alkaa myös jo vähän kyllästyttää samat jauhamiset kotimaasta ja kansalaisuudesta yöstä toiseen; "Oh, where are you from?". No hitto vaikka mikämikämaasta. Samat kysymykset ja vastaukset toistuvat kymmeniä kertoja yössä niin eipä pääse ainakaan unohtumaan missä on juuret. 

Asuminen Randwickissä on ollut mitä mukavinta ja arki Miken ja Jimmyn kanssa sujuu ongelmitta. Parisuhde voi hyvin, huutoriidat kuuluvat asiaan ja niitä koetaan onneksi vain harvoin. Miken tapaaminen täällä kolmen kuukauden railakkaan reissaamisen muutti koko reissun luonteen. Se oli parasta ja pahinta mitä minulle tänä vuonna on tapahtunut. En olisi ikinä kuvitellut olevani näin vaikeassa tilanteessa, jossa minun pitää loppupeleissä valita rakkauden tai perheen väliltä. Karu totuushan on se, että maailman vastakkaisilla laidoilla asuminen tuo tiettyjä haasteita. Kaukosuhde minun kohdallani ei ole vaihtoehto, se on todettu jo useampaan otteeseen. Suomen- ja Euroopansisäiset hyvät yritykset on nähty ja tällä kerralla ollaankin sitten jännän äärellä kun välissä on kymmeniä tuhansia kilometrejä. No mutta hei, no pain no gain ja pistetään joulukuussa odottava kotiinpaluu sinne sydänsurujen synkkään kansioon muiden joukkoon.

Jos suoraan sanotaan niin tilanne on ihan paska. En tullut Australiaan rakastumaan vaan seikkailemaan. Ei ollut järjen asia tämä ja sain kyllä seikkaillakin. Jos haluan jakaa elämäni tämän kaksimetrisen aussin kanssa, joudumme päättämään kumpi luopuu perheestään ja muuttaa toiselle puolelle maapalloa. Jotenkin minulla on semmoinen tunne, että minä kielitaitoisempana joutuisin tuohon rooliin. Toisaalta tilanne ei ole minulle uusi; jo pienestä tytöstä olen seilannut kahden perheen välillä ja aina vieraiden kysyessä perheenjäsenistä vastaus on jotain epämääräistä muminaa. 

Kaikki on kuitenkin mahdollista jos vaan tarpeeksi haluaa. Lähes 9 kuukauden aikana olen tullut siihen lopputulokseen, etten halua ilman tuota urheiluhullua majakkaa elää. Siispä tuumasta toimeen, Mike on hankkimassa itselleen Irlannin passia ja tulee Suomeen helmikuussa käymään sekä Euroopan matkustelun jälkeen puoleksi vuodeksi asumaan. Tultiin siihen lopputulokseen, ettei voida tietää minne asettua jos ei olla kokeiltu maailman kuivinta ja kuuminta mannerta sekä kylmää ja lumista Suomea. Katsotaan miten aussin käy helmikuun pakkasilla!

 Kotiinpaluu on mielessä joka päivä. Sitä odottaa innolla ja kauhulla; ihanaa nähdä perhe ja ystävät, nukkua omassa sängyssä omien tavaroiden ympäröimänä, ihana käyttää useampaa kuin yhtä hajuvettä ja pukea talvitakki päälle Kaapoa lenkittäessä. Toisaalta pelottaa kuinka paljon muut ihmiset ovat muuttuneet vuoden aikana ja miten menneet elämissään eteenpäin. Sovinko enää joukkoon? Palaanko enää samoihin harrastuksiini tai työpaikkoihin? Kiinnostaako ne minua enää? Olen aika ulapalla tunnustaessani, että vuosi ilman tanssia on mennyt kevyesti ilman kummempia päänsärkyjä. Niin mitä?! Näin puhuu tyttö, joka vietti parhaimmillaan 20 tuntia viikossa tanssisaleissa. Kuinka paljon sitten olen itse muuttunut, sen saan varmaasti kuulla kotiin palattuani. Toivottavasti minulle sitten selviää, mihin kuulun. 

Milla

Muutaman kuukauden autossa asumisen ja reppureissaamisen jälkeen odotin hyvin paljon Manlyyn asettumista, koska tiesin etukäteen millaista arkeni siellä tulisi olemaan; töitä, ystäviä, aurinkoa ja hauskanpitoa. Silti kaikki meni paremmin kuin osasin kuvitella. Löysin upean asunnon keskustasta ja sain kämppiksikseni ihania ihmisiä, joita ilman asuvani en oikein osaa enää kuvitella. Palasin samoihin harrastuksiini, sain sivutyön Manlyn rugbyjoukkueen kakkosfyssarina ja hienommasta viinibaarista, "ylenin" tarjoilijantyössäni floor manageriksi, liityin jalkapallojoukkueeseen, palasin yhteen Federicon kanssa (kun ensitreffeistä on kulunut nyt tasan kahdeksan kuukautta, on F aika ylentää koko nimeksi täälläkin!) ja ystäväpiirini laajeni. Elämä rullaa sitä normaalia rataa mitä se oli ennen itärannikon reissuun lähtöäkin, mutta nyt sitä osaa arvostaa enemmän.

Draamaa ei ole tästä syksystä puuttunut, sen takaa laaja ja värikäs ystäväpiirini sekä räjähdysaltis pomoni tutussa vanhassa duunissani. Töissä pelataan eräänlaista Hunger Gamesia, kuka päihittää ja kenet, keittiö vastaan lattiahenkilökunta. Minun rooli on olla kaksoisagenttina ja keittiöhenkilökunnan puolella, joskin pomo jo tietää minun olevan se rotta joka juoruaa kaiken. Kyllä, meidän työpaikka on aivan sairas ja outo, mutta jokainen päivä on kuin elokuva, parempaa viihdettä saa hakea!

Työpaikan ovelta saatiin seurata Redfoon uuden musiikkivideon "Let's Get Ridiculous" kuvauksia! Ja saatiin hei ruokkiakin ne ;) Jos haluatte tietää millaiselta Manly näyttää, niin tsekatkaa tää musiikkivideo: http://www.youtube.com/watch?v=1w9DiGlZksU

Parhaan työkaverin tekemä muistovalokuvakansio synttärilahjana. Hox kylähullu-vakkariasiakas.

Manly Main Beach - how can you leave this place?

Viime aikoina syntymäpäiväjuhlieni riennoissa olen oikeasti havahtunut siihen, kuinka hyviä ystäviä minulla täällä on. Meidän kansainvälinen porukkamme on jotain uskomatonta, tämä kokemus ja kaukana kotoa oleminen on varmasti vaikuttanut siihen, miten läheisiä meistä on hitsautunut. Kun oma oikea perhe on niin kaukana, ystävistä tulee kuin perhe, ja näiden ihmisten kanssa jaetaan niin hyvät kuin huonotkin hetket. Minä, joka ennen olen pitänyt omat asiani itselläni, olen huomannut olevani avoimempi ja näyttäväni tunteeni myös herkemmin, mikä on minulle itselleni iso juttu. Pakko sanoa, että ihan hävettää miten huonosti sitä on pitänyt yhteyttä Suomeen, ja Anskuun ja Marikaan, vaikka he nyt ovat jopa samalla mantereella! Jotenkin tämä elämä on niin aikaavievää ja täyttävää itsessään, että tuntuu niin kuin täällä olisi kaikki.

Vaikka minulla on oma ihana kämppä, on minulla myös kakkoskoti Federicon luona. Parisuhdeongelmat tuli selvitettyä ja yhteenpaluu oli juuri sitä mitä toivoin, vaikka en myönnäkään Manlyyn palanneeni vain tämän miehen takia. Jokapäiväinen elämä on kahden kodin välillä sahaamista, mutta silti tästäkään on vaihtaisi mitään pois. Kakkoskotia pyörittää italialaispojun lisäksi kaksi ranskalaista kokkia, joten hyvästä ruuasta ei ole puutetta!

Pienen identiteettikriisin olen käynyt läpi, kun ennen tatuoimaton blondi tunnistetaan nyt Manlyssa nimityksellä "the coffee shop girl with the tattoos". Kolmen tatuoinnin omaavana (joista yksi on vielä piilossa), ei minulla todellakaan ole mitään tatuointeja vastaan, mutta en silti halua olla tunnistettavissa vain tauointeni perusteella. Ja ilmeisesti minun tatuointini ovat ravintolamme raflaavimmat, vaikka yhdellä tytöllä on kaulassa kokonainen nuottiviivasto ja käsivarressa siskon nimi fonttikoolla 72.. Tässä kymmenen kuukauden aikana ollaan molemmat Sallan kanssa huomattu tyyliemme muuttuneen, varmaan siksi että olemme muuttuneet myös ihmisinä.

kuva: we heart it

Tulevaisuus stressaa hyvin paljon. Kotiinpaluu on mielessä hyvin positiivisena sekä negatiivisena asiana. F:n kanssa meillä on sääntö että juuri ennen nukkumaanmenoa ei saa puhua joulukuun 22. päivästä eikä töistä, ettei tämä unissakävelijä vain pelottele vieressänukkujaa keskellä yötä. Odotan joulua ja kaikkien Suomi-rakkaiden näkemistä niin jumalattomasti, ettei mitään järkeä. En malta odottaa että pääsen lumiseen Kuusamoon pussailemaan pikku Remu-koiraa! Toisaalta pelkään jo ennestään sitä sydänsurua mikä on välttämättä edessä kotiinlähtöpäivänä, ja tämä tunne on tällä hetkellä päällimmäisenä. "Se on tulevaisuuden Millan ongelma", on vakkarilause joka kuuluu joka kerta kun joku kysyy minun suunnitelmiani. Öö, mitkä suunnitelmat? Australiassa olen todellakin oppinut elämään hetkessä ja NAUTTIMAAN joka hetkestä. Manlyn rento asenne ja arjen pienien asioiden arvostaminen on saanut minutkin (tämän suuren perfektionistisen suunnittelijan, jolla ennen piti olla kalenteri täytettynä kuusi kuukautta etukäteen) elämään päivä kerrallaan. Nyt minulta loppuu kuitenkin aika kesken, eikä ole varaa enää elellä miten sattuu.

Vaihtoehdot ovat seuraavat: A jäädä Suomeen, hankkia fyssarintyö ja asettua aloilleen, B koittaa vielä hankkia toisen vuoden Working Holiday- viisumi (ilmoittamalla tyhmästä farmistamme hallitukselle ja anoa hyväksyntää sille kolmelle kuukaudelle) C tulla takaisin opiskelijaviisumilla ja saada fysioterapeutin pätevyys täällä.


Pakko sanoa että vaihtoehto A kuulostaa tällä hetkellä hyvin mahdottomalta. Jostain syystä se ei nyt tunnu mahdolliselta. Koko syksyn olen miettinyt niitä syitä, miksi haluan tulla tänne takaisin ja pakko myöntää että Federico on yksi suurimmista syistä. Minulla olisi mahdollisuus työskennellä myynnin alalla eräässä surffikaupassa, jonka pomo ottaisi minut mielellään töihin opiskelijaviisumillakin, kun olen ollut tarjoilemassa tälle naapurikaupan omistajalle hänen jokaisen aamukahvinsa viimeisen kolmen kuukauden ajan. Lisäksi oma, uusi koti häämöttäisi F:n kanssa Fairlightissa, jossa minulle on paikka valmiina jos päätän tulla takaisin. Periaatteessa arki on hyvin yksinkertaista, töitä ja kavereiden kanssa oloa, liikuntaa ja vapaa-aikaa. Rakastan elämäntyyliäni täällä, mutta samanlaista elämä voisi olla Suomessakin, eikö? Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä ei ollut tässä, että jään kaipaamaan tätä niin paljon, että en pysty nauttimaan elämästäni Suomessa. En suoraan sanottuna ole valmis jättämään tätä paikkaa ja elämää vielä.

kuva: we heart it

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Joulukuun 22. päivää odotetaan sekavin tuntein.Tietäähän tuon meidät tuntien, että opaskoirilla voisi olla käyttöä kun molemmat itkee silmät umpeen ja järjestetään draamaa poikien saattaessa meidät lentokentälle. Sitä ennen yritetään kuitenkin ottaa kaikki irti viimeisistä viikoista Sydneyssä.

Lähtölaskenta kotiinpaluulle voi siis alkaa. 

Soundtrack: Crowded House - You better be home soon